Kaiketi arvelet, että liiaksi kauan olen puhunut ystävästämme
Viiliäisestä, mutta nyt jätänkin hänet,
ja tuossa tuokiossa olemme Jonkerissa, jonne meillä
on ollut kuljettava 6 peninkulmaa erämaan halki. Jonkeristahan
muutama kymmenkunta vuotta sitten lapsia tuli hiihtäen
Nurmeksen kirkolle itseään kastattamaan. Viivyimme
yön eräässä talossa, sitten kuljimme
ylemmäksi Saunajärvelle, missä erosin vaelluskumppaneistani,
heillä kun ei ollut aikomusta lähteä Venäjän
puolelle. Tunnin matkan jälkeen, jonka suoritin ensin
vesitse sitten maitse, saavuin Niskavaaraan, niin läpimärkänä
kovasta rankkasateesta kuin jos olisin koko päivän
loikonut vedessä.
Täältä
minun piti lähteä Ukonvaaraan, jonka sanottiin
olevan kolmen virstan päässä. Pieni, korkeintaan
viisi- tai kuusivuotias poika - kaikki vanhemmat ihmiset
näet olivat poissa - opasti minua vähän matkaa
polkua pitkin ja neuvoi minulle, että tuli poiketa
milloin oikealle, milloin vasemmalle, jonka jälkeen
hän jätti minut. Seurasin tarkoin hänen neuvoansa,
mitä tuli oikealle ja vasemmalle poikkeamiseen, mutta
milloin millekin puolelle piti poiketa, sitä en olleenkaan
tietänyt. Viimein tulin kauan astuttuani tilalle, jota
sanottiin Losolaksi tai Losonvaaraksi. Sieltä minulla
vielä oli kaksi virstaa Ukonvaaraan ja viimemainitusta
paikasta kuusi virstaa Kuusjärvelle, jonne saavuin
sangen myöhään illalla. Seuraavana aamuna
läksin täältä ja palkkasin miehen opastaaman
itseäni Kolvasjärvelle, ensimmäiseen Venäjänpuolella
olevaan kylään, jonne oli runsas kahden peninkulman
matka. Kuljimme enimmäkseen kuivia mäntyharjanteita,
jotka parhaasta päästä ovat hyvin kaidat
ja kulkevat yhdensuuntaisesti, suomaita välillään.
Saattaa paraiten muodostaa itselleen käsityksen näiden
seutujen ulkonäöstä, jos kuvittelee niiden
ennen olleen jonkun vetelän ainejoukon peittämänä,
joka on joutunut liikkumaan
suunnattoman
suurina aaltoina, mutta sitten äkkiä jäykistynyt
ja jähmettynyt aaltojen muotoon. Aaltojen harjoista
olisivat silloin tulleet mainutut harjanteet, aallonpohjista
suot. Mutta hirvittäviksi täytyy tuo raivonnut
myrsky kuvitella, jotta se on voinut aikaansaada tällaisia
aaltoja, joihin verrattuina tavallisissa merihätä-
ja haaksirikkokertomuksissa kuvatut, katselkoonpa niitä
millaisten suurennuslasien lävitse tahansa, kuitenkin
ovat vallan mitättömät. Muuten astuin nyt
kuivin jaloin ja ilman vähintäkään vaaraa
harjuja pitkin. Pitkiä ja kapeita soita keskeytti siellä
täällä joku metsälampi; mutta nekin
lukuun otettuina, ei kokonaisuus tarjonnut mitään
miellyttävää näköalaa. Jos olisimme
kulkeneet poikittain siihen suuntaan nähden, johon
nyt kuljimme, olisi meidän lakkaamatta täytynyt
nousta harjanteelle, kulkea sen rinnettä alas toiselle
puolelle, sitten kahlata suon poikki, j.n.e.
Astuttuamme noin kolmetoista virstaa, tulimme Osmajärven
rannalle. Se toivomme, että täällä olisimme
löytäneet jonkun veneen, millä jatkaa matkaa,
petti kokonaan. Aloimme sen tähden kulkea rantaa pitkin,
jättäen järven vasemmalle ja saavuimme neljä
virstaa astuttuamme salmelle, joka yhdistää Osmajärven
Kolvasjärveen. Täällä huusimme, minkä
suinkin jaksoimme: venettä! venettä!, mutta venettä
vaan ei näkynyt. Eipä huutomme myöskään
hevin saattanut kuulua Kolvasjärven kylään,
joka oli runsaan kolmen virstan päässä salmen
toisella puolella. Järven yli meidän kuitenkin
täytyi päästä, sillä emme voineet
kiertää sen ympäri, se kun oli niin laaja,
ja vaikka olisimme koettaneetkin tehdä niin, olisimme
järven päässä tulleet leveän ojan
rannalle, jonka yli olisi ollut yhtä vaikea päästä.
Meillä ei siis ollut muu neuvona kuin tilaisuutta varten
tekaista oma alus ylipääsöä varten.
Vähäisen matkan päässä rannasta
oli joukko mäntyjä, joista Kolvasjärveläiset
edellisenä kesänä olivat kuorineet kaarnan
pois, siitä valmistaakseen piirakoita, kuten oppaani
suvaitsi lausua. Kreikanuskoiset suomalaiset käyttävät
näet paljon piirakoita sekä pyhänä että
arkena, ja nyt, kun viljan puute heilläkin oli tuntuva,
oli pettu niiden pääasiallisena aineksena. Näistä
kesällä kuivuneista männyistä hakkasi
oppaani kolmen ja puolen kirvesvarren pituisia pölkkyjä;
ne sitten kannoimme rannalle ja kyhäsimme niistä
lautan. Kuusi sellaista pölkkyä riitti meitä
kantamaan. Kahteen hakattiin uurrokset kumpaankin päähän,
jotka sitten liitettiin yhteen poikkipölkyillä
niin etäälle toisistaan, että muut neljä
pölkkyä mahtuivat niiden väliin. Nämä
pantiin vallan irtonaisina poikkipölkkyjen alle, ja
ainoastaan pieni kolo piti niitä näissä sen
verran kiinni, etteivät ne päässeet luistamaan
pois. Jos vähänkin olisi polkenut niitä,
ne olisivat uponneet ja joutuneet epäjärjestykseen.
Meidän painomme täytyi siis levätä sivupölkyillä,
joita taas välipölkyt mainittujen poikkipuiden
avulla kannattivat. Senpä vuoksi panimme poikittain
päälle vielä muutamia irtonaisia puita tuhdoiksemme.
Sellainen oli se alus, joka kyhättynä tunnin ajassa
onnellisesti, joskin hitaasti kantoi meidät puolen
virstan levyisen salmen yli. Mies kertoi monta kertaa ennen
kulkeneensa siitä yli samalla tavalla ja sanoi, että
hänellä ennen oli ollut vaan yksi poikkipölkky
sivutukkien välillä, vaan että hän oli
minun tähteni oli tahtonut varustaa sen kahdella.